Kokemuksia työkokeilusta – kiitollisuutta, epävarmuutta ja luottamusta

19.10.2022

Viime keväänä päätin, että haluan yrittää palata työelämään. Olin ollut neurologisen sairauteni vuoksi kotona noin puolitoista vuotta ja halusin ihmisten pariin ja tekemään jotain hyödyllistä.

Hanna Kallunki istuu portailla,
Hanna Kallunki istuu portailla,

Sain myönteisen päätöksen työkokeilusta, ja muutaman mukavan käänteen jälkeen pääsin Paikka auki -tiimiin viestinnän harjoittelijaksi. Uusi alku jännitti ja tuntui toiveikkaalta.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, on syksyinen etätyöpäivä. Työkokeilua on takana joitakin viikkoja, ja tuntuu jo tutulta ja leppoisalta olla mukana Paikka auki -tiimissä. 

Ulkona on koleaa, punainen kynttilä palaa pöydällä. Näyttöpäätetyö särkee silmiä, mutta olen hyvilläni, että vihdoin pystyin aloittamaan tämän tekstin. Aiemmin se on tuntunut liian hankalalta:

Miten puhua siitä, kun haluaisi pystyä, mutta sairauden tuomat rajoitteet tuntuvat olevan esteenä? Uskallanko kirjoittaa siitä, etten vielä tiedä, missä merkeissä työkokeilu myöhemmin päättyy, pystynkö palaamaan työelämään?

Kiitollisuutta ja stressiä

Muistan työkokeilun ensimmäisen päivän ja sen palaverin, jossa tiimipäällikkö Anu puhui psykologisen turvallisuuden tärkeydestä. Kuuntelin kiitollisena, kun hän sanoi sen olevan perustavanlaatuinen arvo Paikka auki -tiimin työssä. Ja ihmeellistä oli, että jo ensimmäisenä työpäivänä sain sitä kokea: tunsin tulevani arvostetuksi, nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenäni.

Valoisasta alusta huolimatta pian tuli eteen myös ongelmia. Halusin osata, pystyä ja kelvata, mutta fyysiset rajoitteet tuntuivat tulevan esteiksi. Työtehtävät olivat pääosin tuttuja, sellaisia, joita olin tehnyt aiempinakin työvuosinani. Huomasin, että osasin edelleen, mutta voimavaroja oli vähän. Tuli stressiä ja painetta, yritin enemmän kuin jaksoin, väsyin. Yöuni heikkeni. Ikävä kierre oli valmis.

Kuulluksi tuleminen auttaa

Mikä auttaisi? Turvauduin siihen lääkkeeseen, jonka olin jo aiemmin löytänyt selviytymiskeinokseni: etsi luotettava ihminen, jolle voit puhua avoimesti ja joka kuuntelee. Sain kerrottua Anulle. Purin tunteitani ja huoliani. Sitä, että omat rajoitteet ahdistivat ja olin pettynyt itseeni. Pelkoa, etten kelpaa muille. Kerroin, että oli tullut liikaa stressiä, kun olin ottanut enemmän töitä kuin jaksoin tehdä. Olin yrittänyt liikaa.

Kukaan ei ollut esittänyt minulle vaatimuksia, mutta olin itse puristanut itseni omien ihanteitteni muotteihin. Olin pyrkinyt olemaan sellainen työntekijä kuin olin ollut terveenä. Halusin olla hyvä työntekijä, mutta miten olla sellainen nykyisten voimavarojeni mukaan?

Sain sydäntä lämmittävää tukea. Anu muistutti, että työkokeilun ensisijainen tavoite ei ole tuottaa hyötyä työnantajalle vaan vahvistaa kykyä palata työelämään. Olennaista on selvittää, millaisiin työtehtäviin kohtuudella pystyy ja mitkä asiat kiinnostavat ja tuovat iloa. Ja jotta ei pinnistele liikaa, on tärkeää hyväksyä oma todellisuus – omat voimavarat ja niiden rajat. Vointia ei pidä horjuttaa vaan tukea mahdollisuuksien mukaan.

Oli huojentavaa puhua ja tulla ymmärretyksi. En saanutkaan vastaukseksi vaatimuksia ja torjuntaa, vaan rohkaisua kuunnella itseä ja ottaa aina puheeksi, jos jokin asia mietityttää tai kuormittaa. Minua ei ohitettu, vaan tulin kuulluksi ja hyväksytyksi. Sovimme myös, että miettisimme jatkossa yhdessä työn rajaamista, jotta en ottaisi liikaa asioita vastuulleni.

Omalla matkalla

Tuo keskustelu oli minulle käännekohta. Tunnekuormani oli keventynyt, ja oli tullut uudenlaista rohkeutta ja intoa miettiä työtehtäviä, joissa voisin kokeilla jotakin uutta ja kiinnostavaa. Nyt yksi sellainen pieni projekti on vireillä. Jo tämä suunnitteluvaihe on tarjonnut antoisia keskusteluja ja mukavaa uuden oppimista. Ehkä lopputulos ei olekaan niin olennaista. Matka voi joskus ollakin päämäärä.

Jos katson tulevaisuuteen, voin valita, näenkö harmaata sumua vai auringonpilkahduksen – sen voi nähdä pilven takaakin. Valitsen jälkimmäisen. En tiedä tulevasta, mutta luotan, että löydän oman paikan silloinkin.

Vaikka sairauden myötä olen joutunut luopumaan monista asioista, olen myös saanut uutta. Eräs tärkeä oivallus on ollut se, että hauraanakin saa olla vapaasti oma itsensä, kuulua muiden joukkoon. Ja se voikin rikastuttaa kaikkia. 

Toivoisinkin, että sairaiden ihmisten arki ja näkökulma saisivat näkyä vahvemmin yhteiskunnassamme.

Haluan tyytyä elämääni, mutta se ei tarkoita, että mielessäni jäisin jonkinlaiseen surun kuoppaan. Ajattelen, että kaikenlaiset tunteet saavat tulla, mutta ne saavat myös mennä. Raskas olokin voi helpottua lohduttavan katseen myötä.

Katson eteenpäin luottavaisesti ja yritän myös aktiivisesti etsiä uusia mahdollisuuksia, merkityksellisyyttä ja ilonaiheita.

Hanna Kallunki
Viestinnän harjoittelija Paikka auki -koordinaatiotiimissä syyskuusta 2022 alkaen.