Elämäni ennen ja jälkeen Paikka auki -työn

Aloitin varsinaisen työurani 2010, sitä silloin mitenkään tietoisesti valitsematta, järjestössä nimeltä Espoon mielenterveysyhdistys EMY ry, pitkän masennuskauden lopulla.

Ilman suuntaa

Olin nuori aikuinen, mutta edelliset 6 vuotta olivat menneet jonkinlaisessa harmaassa sumussa, muutamilla valonpilkahduksilla höystettynä. Olin edellisen kerran ollut töissä Postissa jouluapulaisena - pestissä, jonka jouduin jättämään sikseen työkykyni romahdettua. Kyseessä olisi myös ollut ensimmäinen vakituisempi työpaikkani, jossa olisi ollut myös melko hyvät jatkomahdollisuudet. En ollut mitenkään erityisesti hakeutunut Postiin. Muu perheeni oli työskennellyt jossain vaiheessa, tai edelleen, Postin leivissä, joten se tuntui myös tutulta ja helpolta.

En siihen aikaan oikein osannut ajatella tulevaisuutta, kaikki tuntui niin kaukaiselta ja oudolta vaikka olin jo 19. Tunsin, että pitäisi alkaa tekemään jotain, rakentaa tulevaisuutta, keksiä jonkinlainen suunnitelma, mutta elämäni oli aina ollut hyvin epäsäännöllistä ja outoa. Perheeni oli minulle samalla tärkeä ja kaukainen, en tuntenut kuuluvani mihinkään, jonka takia en myöskään osannut nähdä tulevaisuudessa muuta kuin kysymysmerkkejä.

Romahdus

Olin ollut Postissa vain muutaman päivän, kun eräänä iltana työvuoron jälkeen istuessani junassa näköni sumeni, sydämeni alkoi hakkaamaan ja käteni puutuivat. Minun teki mieli huutaa apua, mutta en uskaltanut tai kehdannut. Jäin Kilon asemalla pois ja romahdin maahan, luulin kuolevani. Hetken päästä oloni helpotti ja pääsin jaloilleni. Ajattelin ensin, että odotan vain seuraavaa junaa, mutta jotenkin äskeinen kohtaukseni oli saanut minut pelkäämään junia. Tämä tapahtui vuonna 2004. Seuraavan kerran matkustin junalla vuonna 2009.

Seuraavana päivänä ilmoitin pomolle olevani sairauslomalla ja menin lääkäriin, jossa sain kuulla kyseessä olevan paniikkihäiriö. Tämän seuraksi ilmestyi lyhyen ajan sisään myös vaikea masennus, yleinen ahdistus ja erilaiset pelkotilat, joiden kanssa tulisinkin kamppailemaan useamman vuoden.

Seuraavan viiden vuoden aikana pyrin löytämään apua, saamaan lähetettä jonnekin ja elämään päivän kerrallaan. Noin vuoden jälkeen ensimmäisestä kohtauksesta olin päässyt jonkinlaiseen tasapainoon itseni ja ympäristöni kanssa, ja todennut, että ehkä elämäni onkin tällaista. Ehkä sen takia en osannut suunnitella tulevaisuutta, koska alitajuisesti tiesin romahtavani.

Uskoinkin tähän muutaman vuoden ajan ja sovitin elämäni vastaamaan tätä uutta maailmankuvaa. Jälkikäteen katsoessani tilannetta elämäni oli tuolloin, omalla tavallaan, turvallista ja seesteistä: Suljin itseni täysin maailman ulkopuolelle, elin itse asettamieni sääntöjen mukaan, jotka antoivat minun väistellä paniikkikohtauksia, (melkoisen esimerkillistä välttämiskäyttäytymistä) ja tuuditin itseni uskoon siitä, että tällaista elämä nyt sitten on.

Alku

Saadessani asunnon vuonna 2007, kaikki alkoi kuitenkin muuttumaan. Ensimmäisen parin kuukauden itsenäisen asumisen jälkeen elämä alkoi tuntumaan hyvin erilaiselta. Aloin kaipaamaan jotain muutakin sisältöä elämääni kuin päihteet, pelit, leffat ja sarjamaratonit sekä musiikista kiistely niiden muutaman ystävän kanssa, joita näin. Aloin selvittelemään mitä mahdollisuuksia alueellani on, aloin lukemaan kirjoja; etsin kirjakerhoja, jotain harrastusta, jonka voisin aloittaa.

Samoihin aikoihin sain vihdoin ja viimein lähetteen psykiatrian poliklinikalle ja 3kk terapiajakson, ilman lääkitystä. En ollut ottanut minkäänlaisia lääkkeitä koko tänä aikana, koska pelkäsin sivuvaikutuksia ja myös, koska ajattelin, että ellen selviä tästä omineni, en koskaan selviäisi. Terapiassa selvisi erilaisia mahdollisuuksia lähteä kokeilemaan töitä, kuten työkokeilu ja kuntouttava työtoiminta.

Ensiksi koitin, vuoden 2009 syksyllä, erästä elektroniikan purkupajaa työkokeiluna. Tämä kuitenkin oli siinä mielessä huono osuma, sillä elämääni oli tullut paljon muuta ja "reviirini" oli laajentunut julkisilla matkustamisen myötä. Kävimme kavereiden kanssa mökillä, matkustelin itsekseni Helsinkiin ostamaan kirjoja tai kävin muuten vain paikoissa katselemassa. Tunsin itseni turistiksi, mutta en mitenkään huonolla tavalla.

Pajalta päädyin Espoon kaupungin aikuissosiaalityön järjestämään asiakasraatiin, jossa tutustuin erääseen Emyn silloiseen työntekijään. Sovin tapaamisen erään toisen työntekijän kanssa ja löimme lukkoon aloituspäivän. 23.3.2010. Silloin mietin, että Emy voisi toimia jonkinlaisena ponnahduslautana muihin töihin, en uskonut että viihtyisin siellä pajaa pidempään.

Aluksi tein enimmäkseen kiinteistön huoltohommia. Leikkasin nurtsia, loin lumia, roudailin kamppeita, hiekoitin ja korjailin jotain pieniä juttuja, mitä nyt osasin. (Rakensin myös noihin aikoihin palautelaatikon kohtaamispaikka Lilla Karylliin, joka on edelleen käytössä!) Aloin funtsia, että jonkinlainen tämän tyyppinen homma voisi sopia minulle, saisi tehdä käsillä ja olla aika omissa oloissa.

Olin kuntouttavassa työtoiminnassa silloisen maksimin, 2 vuotta, jonka jälkeen minulle tehtiin kahdeksi vuodeksi palkkatukisopimus, vuoden 2012 alusta. Hommat jatkuivat, ja niitä tuli lisää. Ohjasin ryhmiä, vedin leirejä ja retkiä, ajoin ajokortin ja loppuvuodesta sain kipinän. Asunnottomien Yön tapahtumassa vuonna 2012 aloin miettimään, että tätähän mä haluan tehdä: työtä ihmisten parissa. Haluan koittaa auttaa niitä, jotka ovat huonossa jamassa. Niitä, jotka ovat ehkä samanlaisessa tilanteessa kuin itse olin ollut. Sitä, joka on peloissaan eikä osaa nähdä tulevaisuudessa muuta kuin mustaa. Ehkä voisin olla tyyppi, joka osaisi sanoa juuri oikeat sanat oikealla hetkellä? Tästä lähti koko vuoden kestävä sumpliminen ja selvittäminen.

Jalka oven välissä

2013 toukokuussa laitoimme pomoni Kaiden kanssa Paikka auki -hakemuksen vetämään yhden henkilön oppisopimuskoulutusta varten. Tammikuun 20. päivä 2014 aloitin lähihoitajan tutkinnon Amiedussa Paikka auki -rahoituksen turvin. Matka oli pitkä ja kivinen. Useamman kuin kerran pohdin, onko edes mahdollista, että minusta tulisi jotain isona?

2015 tapasin vaimoni Pian opintojen yhteydessä ja muutimme yhteen 2016 alussa. Pelottavinta parisuhteessa oli kuitenkin Pian kolme lasta. Entä jos he eivät tykkäisikään minusta? Muutamassa kuukaudessa olin jo tutustunut heihin kaikkiin ja muodostimme oman uuden perheemme. 2016 kesän alussa, 10.6, valmistuin stipendillä lähihoitajaksi.

Paikka auki -työn jälkeen

Paikka auki -työ loppui ja siirryin uuden Kutsu-hankkeen hanketyöntekijäksi. Kutsussa työskentely heitti minut suoraan järjestöissä tehtävän auttamistyön syvään päätyyn ja opin paljon itsestäni, maailmasta ja löysin vahvuuteni ja heikkouteni.

Kutsun kohderyhmänä olivat 29-65 vuotiaat yksinäiset espoolaiset. Hanketyön aikana tajusin haluavani tehdä jotain työtä nuorten aikuisten kanssa, jotka olivat samankaltaisessa tilanteessa, missä olin itse ollut vuosia aiemmin. Vuonna 2018 saimme jälleen uuden hankkeen. Tuu messiin! -hanke oli espoolaisille nuorille aikuisille. Siirryin Kutsusta Tuu messiin! -hankkeen hankevastaavaksi.

Joka pilvellä on kultareunus

Istun toimistossa, katselen pöydälläni olevia tavaroita. Kortteja opiskelijoilta, joita olen ohjannut ja kuvia erilaisista tapahtumista, ja tajuan, että minulla on työpöytä. Kaulassani olevassa avainnipussa on kymmenisen avainta ja erilaisia mementoja vuosien varrelta. Olen naimisissa, minulla on oma koti ja perhe. Meillä on vaimoni kanssa pieni kesämökki, joka on meidän omamme. Omistan auton. Olen ollut jo 10 vuotta töissä. Teen työtä, mitä rakastan. Nipistän itseäni. Taidan olla hereillä. Mietin missä olisin, tai kuka olisin, jos en olisi päässyt opiskelemaan Paikka auki -hankkeen kautta? En osaa sanoa, mutta nyt tunnen olevani oma itseni.



Arttu Pöyhtäri

Ohjaaja
Espoon mielenterveysyhdistys EMY ry