Ei ole meitä ja heitä – on vain Me!

Kulttuurialalle kouluttauduttuani en olisi arvannut, mihin suuntaan tie lähtee minua kuitenkin viemään seuraavan vuoden aikana. Paikka auki -ohjelman kautta avautui elämääni melko lailla täysin uusi luku - ilman tätä tilaisuutta en olisi kenties löytänyt itsestäni niitä puolia ja uusia mielenkiinnon kohteita, kuin mitä löysin ohjaajan työssäni Turun Me-talolla.

Me-talo on Me-säätiön perustama ja Fingerroosin säätiön koordinoima konsepti, maksuton toimintakeskus kaikenikäisille, jollaisia toimii jo seitsemällä paikkakunnalla. Me-taloissa järjestetään innostavaa tekemistä, tarjotaan harrastuksia, luodaan koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia, luodaan kaupunkilaisten toiveista ja tarpeista nousevia kokeiluja ja ratkaisuja. Me-talojen ideana on rakentaa yksi talo kerrallaan parempaa tulevaisuutta, jossa kenenkään ei tarvitse jäädä yksin ja syrjäytyä. Tällaisesta työympäristöstä löysi itsensä vuoden 2018 syksyllä myös allekirjoittanut - vastavalmistunut kulttuurituottaja, jota veri veti aina kulttuuri- ja mediatöiden suuntaan, ja joka vielä kenties epäröi jännityksen- ja uteliaisuudensekaisin tuntein, mihinköhän tässä oikein ollaan menossa.

Ihmisten kohtaamista ja tukemista

Ennen pitkää arki Me-talolla vakiintui. Lapsia tulee päivä toisensa jälkeen sankoin joukoin leikkimään, pelaamaan, taiteilemaan ja tekemään läksyjä. Aikuisia, vanhuksia, ja jonkin verran nuoriakin tulee myös talolle melkoista tahtia, juttelemaan, kahvittelemaan, kohtaamaan ihmisiä. Siinäpä toimenkuvani tiivistettynä; ihmisten kohtaaminen ja tukeminen. Ennen pitkää lukemattomat kävijät alkoivat tottua tähän uuteen ihmetykseen, vasta työnsä aloittaneeseen raisiolaispoikaan. Syksyn startatessa alkoi jo päivästä toiseen kuulua nimeäni kutsuttavan eri suunnilta, niin lasten kuin aikuisten suusta: 'tuu tekee läksyt mun kanssa' 'tuu hetkeks juttelemaan' 'voidaanko pelata pingistä sun kanssa?' Joka nimenhuudolta epäilykseni hävisivät askelta kauemmaksi ja minut valtasi yhä vahvemmin tunne: miksen ole tehnyt näitä hommia aiemmin? Onko käynyt niin, että olen löytänyt kutsumukseni jostain aivan muualta, mistä sitä alun perin etsin?

Frisbeen heittoa ja kahvitteluseuraa

Muistan iänikuisesti päivän, jolloin sain ohjaajan nimilaatan rinnuksiini. Tuona kohtalokkaana maanantaina nimenhuutoni moninkertaistuivat, kenties 10-kertaistuivat. Normaalina maanantaina tuohon päivään asti sain jo kuulla nimeäni kutsuttavan joka suunnalta ja monen lapsen suusta, mutta kun kaikki vihdoin oppivat nimeni vilkaisemalla nimilappua paidassa... en ikinä unohda hetkeä, kun seisoin keskellä Me-talon vilkasta aulaa joka suunnalta lasten ympäröimänä, korvissani kaikuen 'Olavi Olavi Olavi Olavi Olavi Olavi Olavi...' jokaiselta näkyvissä olevalta lapselta, jokaisesta ilmansuunnasta. Siinä seisoessani, korvat kuumottaen kutsuhuudoista ja aivojen yrittäessä kehittää pikaratkaisua kaikkien lasten huomioonottamiseksi, seisoin ja mietin: joku tässä vain viehättää. Tämä ajatus vakiintui entistä vahvemmin kuukausien kuluessa, kun opin miten paljon lapset tukeutuvat ohjaajiin; kun sain autettua lasta toisensa jälkeen heidän ongelmiensa kanssa, esimerkiksi läksyjen, kiusaamistilanteen selvittämisen, tai tylsän päivän pelastamisen kanssa, aloin yhä enemmän arvostaa itseäni tämänkaltaisen työn tiimoilta. Olen aina tykännyt ihmisten kohtaamisesta ja olen perusluonteeltani aina ollut kovin utelias ja sosiaalinen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni näistä luonteenpiirteistä on näin laaja-alaista hyötyä.

Yhä enemmän lapsia ja aikuisia tiesi tulla luokseni ongelmiensa kanssa, tai kun tekemisen puute yllätti. Näihin kuukausiin on mahtunut enemmän tekemistä kuin saatan käsittää; Me-talolla jokainen päivä on todellakin erilainen. Improvisaatiokyvyt ovat koetuksella; kun ensi hetkessä saatetaan olla sisällä piirtämässä, yhtäkkiä lapset keksivät ulkona olevan loistavan frisbeenheittelykelin, ja hetken kuluttua löydän itseni viskomassa frisbeetä lähikentällä. Illemmalla saatetaan istua vanhusten kanssa kahvipöydässä juttelemassa mukavia. Tässä työssä olen nähnyt ja kokenut - ja myös oppinut - yhtä ja toista.


Uusi minä

Media, taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimojani, mutta nyt olen tämän Paikka auki-paikan kautta löytänyt vielä yhden uuden intohimon elämääni. Ilokseni sain huomata jopa media- ja kulttuurialan taidoistani olleen paljon hyötyä työssäni Me-talolla, sillä tiedotus, viestintä, ja erilainen suunnittelutyö oli usein kontollani. Näin pääsin hyödyntämään myös niitä taitoja joihin olin kouluttautunut, mikä on mahtavaa. Kuitenkin näiden ylitse on noussut se yksi uusi intohimo, jota en olisi aiemmin itsestäni uskonut löytäväni, eli lasten ja erilaisten ihmisten kanssa työskentely.

Me-talo on täysin muuttanut elämäni, ja olen oppinut niin paljon uutta paitsi itsestäni myös ympäröivästä maailmasta, että pistää kyllä sanattomaksi. Me-talo on tarpeellistakin tarpeellisempi konsepti, sillä pinnan alla usein kytee ja joka alueella asuu lukemattomia huomioita, seuraa, ja apua kaipaavia ihmisiä. Olen päässyt Me-talon ohjaajana tarjoamaan huomioita, seuraa, ja apua, ja saanut itse olla mitä parhaassa seurassa. Vaikea ajatella että joskus se on täältäkin lähdettävä eteenpäin. Vaan pakkohan tänne on vielä tulla takaisin, edes ajoittaiselle kahvitteluhetkelle kohtaamaan ihmisiä - ja kenties sitä jotakin uutta onnekasta ohjaajaa, joka tuona päivänä olisi päässyt hommiin tähän uskomattomaan paikkaan.

Paikka auki II mahdollisti yhden elämäni parhaimmista kokemuksista. Tätä kulunutta vuotta en tule unohtamaan, en yhtäkään hetkeä siitä!


Olavi Helenius

Ohjaaja, Fingerroosin säätiö